Huovuttaja | Yrittäjä Design leenaSi
Muotoilija AMK | KteO
Tekstiilialan erikoisammattitutkinto
Suomen Huopayhdistys Filtin perustajajäsen
Vuoden Huovuttaja 2010
Huovutuksessa minua kiehtovat pinnan rajattomat mahdollisuudet, loputtomat materiaalivaihtoehdot ja muotojen vapaus. Tekeminen haastaa yhä uusiin haasteisiin: materiaalien ja muotojen työstämiseen sekä tekniikoiden yhdistämiseen – työskentelen yhtä aikaa useamman ongelman kimpussa. Arjen kaaos pitää minut liikkeessä ja herkkänä avautumaan uudelle ja jatkamaan eteenpäin.
Huovutetut vaatteet ja asusteet ovat olleet aina ominta tekemistäni. Kun osallistun näyttelyihin kotimaassa ja ulkomaillakin, huovutan enemmän sisustus- ja taidetekstiilejä. Käytän töissäni merino- ja suomenlampaanvillaa ja huovutan työni ekologisesti ilman saippuaa ja muita kemikaaleja vettä säästäen. Hyödynnän töissäni silkin ja muiden ohuiden kankaiden ohessa kierrätysmateriaaleja sekä käytän kuvansiirtoa ja erilaisten muiden tekniikoiden yhdistämistä huopaan.
Huovutan pieninä sarjoina värikkäitä huiveja, keeppejä, jakkuja, hattuja, rannekkeita ja koruja. Näyttelyihin ja tilustyönä tekemäni taide- ja sisustustekstiilini ovat uniikkeja ja niissä käytän rohkeasti erilaisia materiaaleja esim. metalliverkkoa, betonia, villaa ja valokuvaa valkoisen eri sävyissä.
Hänen aikamuotonsa on preesens. Pelkäämättä hän tarttuu siihen, mitä on ja tekee sitä, mikä polttaa näppien palamista myöten. Mutta ei hän vain odota, hänen preesensinsä on utelias. Lapsi hänessä houkuttaa kurkistamaan myös nurkan taakse. Kiitos paperikoneen viiran, hänestä ei koskaan tullut tekstiili-insinööriä. Sen lajin kutominen selvisi työharjoittelussa, ja haave painui isoisän räätälintyön kupeeseen. Isoisän ompelukoneella hän oli tehnyt ensimmäisen mekkonsa mummon vanhoista verhoista jo ennen kouluun menoa. Käsillä tekemisen hinku ei hellittänyt. Jos ei se ollut verkatehdas, se on sitten Wetterhoff. Mutta siellä eteen työnnettiinkin kangaspuut eikä puikkoja. Kutomisen käsite laajeni, ja mikäs siinä. Kaikella kokemisella on tarkoitus. Kaiken hanttihommista luomiseen hän sanoo tarvinneensa tullakseen siksi, joka on.
Aina hän on rakastanut työtä ja ihmistä, oppinut epäonnistumisista, opettanut, myynyt ja konsultoinut maassa ja maailmalla. Oman ihmeen löytämisen myötä hän on halunnut saattaa muitakin luovuuteen, käden taitoihin, oppimisen saloihin ja iloihin. Ja siihen, että sillä ihmeellä ei ole ikää. Hänestä ei tullut yhteiskuntatieteilijää, mutta kaikki eläminen on maailmankäsittämistä. Hallinnointi ei ollut ominta aluetta, vaikka projekteista oppi ja perheen, työn ja luomisen yhteensovittamisessa siihen hyvin harjaantui.
Yhdessä tekeminen, teiden kohtaaminen, risteäminen, eroaminen ovat kaikki samaa paloa. Luomisen intohimoa. Nöyryyttä materiaalin edessä. Polun päätä ei näy ja umpihanki houkuttaa yhä. Tänään hän on tässä. Sydän vie, kädet tekevät ja vannomatta paras: ”Huovuttamaan en ikinä ala, se on niin suttuista puuhaa…” Niinkin tuli sanottua ja nyt se on tapa hengittää. Villasta on moneksi. Taiteeksi asti. Ja naisesta sukeltamaan uuteen, uppoutumaan siihen mitä tekee. 40 vuoden kokemuksella hän uskaltaa panna itsensä aina vain alttiimmaksi arvostelulle. Hurjailla enemmän. Näyttää, että tässä on tähänastinen tärkeä: juureni, käteni, mieleni vapaus. Kaikki läsnä kaikessa olemisessa, tekemisessä. Omnia mea mecum porto. Kaiken omansa hän kantaa mukanaan.
Ahne hän on vain elämälle, luovuudelle siinä:
Sydän kantaa
perhosta,
mieli taistelijaa,
ja tuntijan lennossa
aina
on toinen siipi tulessa.
Kohtaamisesta kiitollisena Aino Suhola